Kun kaikki ei mene niin kuin suunnitellaan

Meillä tuhisee pentulaatikossa mopsivauvoja. Nyt kun Miina hoitelee lapsiaan, pääsen itse avaamaan tuntojani tänne.

Miinan laskettuaika ensimmäisestä astutuksesta oli perjantaina 16.5. Miinan lämpö laski 36,4 asteeseen kuitenkin melkein viikkoa aikaisemmin, lauantaina 10.5. Saman päivän aikana lämpö alkoi nousta taas ylöspäin. Oli menossa 57. tiineysvuorokausi. Varauduin siihen, että seuraavana yönä meillä synnytetään. Mutta Miinapa nukkuikin yön tyynen rauhallisesti.

Kun sunnuntaina aamupäivällä lämmön laskemisesta oli kulunut vuorokausi, soitin päivystävälle eläinlääkärille alanko jo huolestumaan, kun synnytys ei käynnisty. Eläinlääkäri kehotti odottamaan vielä iltaan ja soittamaan sitten uudestaan, jos synnytys ei ole alkanut. Ja me odotimme ja odotimme. Muutaman kerran Miina nosti häntäänsä ja peppuansa siihen malliin, että johonkin sattui. Mutta ei petaamista, ei läähättämistä, ei mitään merkkejä avautumisvaiheesta. Vaikka eipä Miina petaillut eikä läähätellyt edellisen synnytyksen aikanakaan syyskuussa 2005.

Sunnuntai-iltana soitin uudestaan päivystävälle eläinlääkärille ja hän kehotti tulemaan vastaanotolle. Keisarileikkaus alkaisi luultavasti olla ajankohtainen. Eläinlääkäri teki Miinalle sisätutkimuksen ja totesi, että kohdun suu ei ole vielä täysin auki. Kohtu oli avautunut n. sormen läpimitan verran. Eläinlääkäri neuvoi minulle, miten tutkia kohdun suun avautumista ja suositteli, että odottaisimme vielä yön yli, josko yön aikana jotain alkaisi tapahtua. Jos pennut eivät syntyisi seuraavana yönä, niin aamulla tehtäisiin keisarileikkaus, koska lämmön laskusta ja nousun alkamisesta oli kulunut jo 1,5 vuorokautta. Niinpä lähdimme takaisin kotiin ja vietimme jälleen rauhallisen yön. Aamuyöllä tutkin, oliko kohtu avautunut. Hiukkasen oli avautumista tapahtunut. Aamulla kello herätti ennen kahdeksaa tekemään sisätutkimusta: kohtu auki. Soitin jälleen lääkärille, jonka vastaanotolla edellisenä iltana kävimme. Minulla oli oksitosiinia jääkaapissa ja eläinlääkäri kehotti minua pistämään sitä Miinalle. Ja jos supistuksia ei alkaisi kuulua, niin leikkaukseen. Eipä auttanut oksitosiinikaan ja raskain mielin pakkasimme kylmälaukun lämpöpulloineen ja lähdimme lääkäriin.

Miina keisarileikattiin siis maanantaina 12.5.2008. Tuloksena viisi mopsilasta; kaksi mustaa poikaa, musta tyttö, fawn poika ja fawn tyttö. Painot 100 - 188 g. Samalla Miinalle tehtiin sterilisaatio. Miina sai 7 päivän antibioottikuurin, Amovet vet 50 mg/ml, 3 ml kahdesti päivässä. (Pyytäkää hyvät ihmiset lääkäriltänne antibiootiksi tuo Amovet, on todella maistuva liuos eikä tarvitse tapella niiden Synulox-tablettien kanssa. Näin niin kuin välihuomautuksena.) Miinan heräillessä odotimme maidon laskeutumista ja kyllähän sitä pikkuisen alkoi tisuleista tullakin niitä puristaessa. Siispä lähdimme vielä vähän pökkyräisen Miina-äidin kanssa kotiin lämpölaukku täynnä mopsilapsia.



Maidon tulo kuitenkin lakkasi kotiin päästyämme. Edes ”lypsäminen” ei auttanut. Niinpä aloin keittelemään vauvoille koiran äidinmaidonvastiketta, jota syötin tuttipullolla ja ruiskulla pienokaisille. Miinaa, joka oli ollut edellisille pennuilleen todella huolehtivainen äiti, ei pentulaatikon elämä jaksanut kiinnostaa pätkääkään. Miina istuskeli surkean näköisenä kauimmaisessa nurkassa mahdollisimman kaukana pentulaatikosta. Miina vaikutti miettivän, kuka kumma on käynyt pyöräyttämässä pennut hänen laatikkoonsa ja mihin hänen vatsansa on kadonnut...

Maanantai-iltapäivällä soitin leikanneelle lääkärille ja kerroin, että maitoa ei tule. Saimme maidon laskeutumisen Primperan 1 mg/ml oraaliliuosta 2,5 ml kahdesti päivässä viiden päivän ajan. Silläkään ei ollut vaikutusta maidon laskeutumiseen ja sinnikkäästi jatkoin pikkuisten pulloruokintaa. Iltapäivällä soi ovikello ja oven takana odotti yllätys: siellä oli meidän vauvoille tissit! :-)) Kasvattajaystäväni Kontinahon Inka tuli Diana-mopsinsa kanssa imettämään meidän vauvoja. Dianalla oli tuolloin vajaan viiden viikon ikäiset mopsivauvat. Emme kuitenkaan saaneet kaikkia vauvoja imemään narttua, vain pienimmän pojan ja mustan tytön. Mutta hyvä näinkin.

Kun pennut olivat 14 tunnin ikäisiä punnitsin ne. Painot olivat laskeneet, mustalla tytöllä eniten, 16 g. Se on paljon pienessä keskosena syntyneessä mopsivauvassa. Otin mustan tytön tehoruokintaan, jotta painon lasku loppuisi ja alkaisi toivon mukaan kääntyä nousuksi. Näin jälkeenpäin olen tajunnut, että minun olisi pitänyt ymmärtää punnita lapsia alusta asti tiuhaan, jotta olisin huomannut tarpeeksi ajoissa painojen huolestuttavan laskemisen.

Yöllä heräsin puolen tunnin nokosilta, jossakin välissä kun on nukuttava. Löysin mustan tytön kuolleena pentulaatikosta. Voi surua, kun pieni lähti mopsienkeliksi 16 tunnin ikäisenä. Myös toinen mustista pojista oli veltto ja kuoleman rajamailla. Yritin elvyttää poikaa hieromalla ja antamalla sokerivettä. Turhaan, pieni poika kuoli minun käsiini kohta siskonsa jälkeen. Iski hirveä paniikki ja hätä muiden pentujen puolesta. Soitin päivystävälle eläinlääkärille onko pennuille mitään tehtävissä, kun maitoa ei edelleenkään tule ja pennut kuolevat käsiin pulloruokinnasta huolimatta. Eläinlääkärin kanssa tuli puheeksi oksitosiini, että se auttaa maitoa laskeutumaan. Minullahan oli sitä vielä yhden pistoksen verran jääkaapissa ja pistin sitä heti Miinalle. Kuten lääkäri puhelimessa sanoi, viiden minuutin kuluttua Miinalta tuli maitoa! Ja saman tien Miina alkoi hoitamaan pentujansa nuolemalla niitä. Tätä Miina ei ollut suostunut aikaisemmin tekemään. Minulta pääsi itku ja sanoin puhelimessa eläinlääkärille, että ”Nyt meillä on Äiti!”

Aloimme tissittämään pentuja tunnin välein. Paljoa ei maitoa kerrallaan mennyt, mutta vähäkin oli arvokasta pienille. Lisäksi maidon tulo lakkasi taas, ja jouduin siirtymään kokonaan pulloruokintaan Silmiä painoi väsy, mutta sen jälkeen, kun olin löytänyt mustan tytön laatikosta kuolleena, tuntui, että en uskalla poistua laatikon ääreltä mihinkään saatikka nukkua. Minun on pakko seurata koko ajan, että Miinan pienokaiset hengittävät. Jossain vaiheessa aamua oli kuitenkin pakko luovuttaa ja ottaa tissitysten välissä pieniä torkkuja.

Tiistaiaamuna menin taas eläinlääkärille hakemaan lisää oksitosiinia maidon laskeutumiseen. Olin reissussa puolisen tuntia ja kun palasin, kaikista pienin, syntyessään 100-grammainen poika, oli veltto ja elottoman tuntuinen. Paino oli laskenut 80 grammaan. Pentu oli kuitenkin vielä elossa ja aloitin elvytyksen, hierontaa ja sokerivettä. Mutta pieni poika kuoli käsiini aika täsmälleen vuorokauden ikäisenä. Silloin tuntui, että minä en enää jaksa. Olin suunnattoman pettynyt itseeni ja omaan osaamattomuuteeni, että en pystynyt pitämään pentujani hengissä. Tuli sellainen olo, että olkoon, menköön loputkin, kun eivät kerta pysy hengissä. Ei jaksa enää... Mutta pakko oli ryhdistäytyä ja alkaa huolehtimaan kahdesta jäljellä olevasta pennusta ja niiden hyvinvoinnista. Olihan meillä vielä jäljellä isoimpana syntynyt musta poika ja toiseksi pienin vaalea tyttö. Pistin Miinalle oksitosiinia, mutta sillä ei tuntunut olevan vielä kovin vaikutusta. Kyselin myös sijaisemoa pennuille ja ystäväni Johanna lupasikin, että voisin tuoda pennut hänen Diiva-bostonilleen, jolla oli tuolloin 10 päivän ikäiset pennut, jos Diiva hyväksyisi meidän käenpoikasemme pesäänsä. Pistin kuitenkin Miinalle vielä oksitosiinia ja kolmas pistos sai maidon kunnolla laskeutumaan. Siispä meidän ei tarvinnutkaan turvautua sijaisemoon.

Tiistaipäivä kului tunnin välein tissitellessä ja välissä pikkunokosia ottaessa. Myöhään iltapäivällä tyttö alkoi tuntua veltolta, heikolta ja kuivalta. Tiesin, että Inka-ystävällä on keittosuolaliuosta ja nesteyttämisvälineet ja soitin Inkan nesteyttämään pentua. Varalta nesteytettiin poikakin. Inka toi mukanaan myös kermaviilistä ja kananmunankeltuaisesta sekoitettua ”äidinmaidonkorviketta”, jota syötimme ruiskulla pennuille. Iloksemme tyttöpentu alkoi piristymään. Inka jäi kanssani hoitamaan pentuja kahden ruokailun ajaksi. Pennut eivät vieläkään oikein osanneet imeä, vaan tissiä piti antaa ”pakkosyöttämällä” eli lypsämällä suuhun varovasti. Olin aivan puhki ja lopussa väsymyksestä ja vastoinkäymisistä. Minulta pääsi hysteerinen itku ja sanoin Inkalle, että minä en jaksa enää tätä yksin. Miehelläni oli työnsä ja hän huolehti meidän muut koiramme, joten en raaskinut häntä vaivata pentuja hoitamaan, vallankin kun se tuntui olevan niin vaikeaa. Ehdotin Inkalle, että hän tulisi koiriensa kanssa meille asumaan muutamaksi päiväksi, sillä nyt todella tarvitsisin osaavaa ihmistä tuekseni. Päätimme kuitenkin, että minun on helpompi lähteä Miinan ja kahden pennun kanssa Inkan luokse kuin Inkan tulla meille kolmen aikuisen mopsin ja viiden pennun kanssa. Niinpä pakkasin tavaraa muutaman päivän poissaoloa varten ja muutimme Inkan luokse Inkan imetys- ja keskoshoitokouluun.

Inkan luona tehohoidossa

Inka teki pennuille hunajavettä (yksi osa hunajaa, yhdeksän vettä), jota annettiin pennuille aina imetyksen alla, jotta jaksaisivat imeä. Myös Nutriplus-geeli annettiin ennen imetystä. Pennut alettiin punnitsemaan ennen syöttöä ja syötön jälkeen, jotta nähtäisiin, saavatko pennut imemällä minkään vertaa maitoa. Annoimme pennuille myös kermaviili-kananmunankeltuais-sekoitusta ja koiran äidinmaidonkorviketta. Pidimme huolen, että jokaisella ruokkimiskerralla pentujen paino nousisi ainakin pari grammaa, koska se toinen gramma oli sitten pissaa ja kakkaa, joka katosi aina Miinan pestessä pentujaan ennen seuraavaa syöttämistä.

Niinpä pennut alkoivat voimistua ja heräillä henkiin. :-) Inka vähätteli omaa osuuttaan pentujen piristymisessä, mutta ilman Inkaa minulla ei olisi nyt yhtään pentua laatikossa, siitä olen aivan varma. Olen suunnattoman kiitollinen Inkalle siitä, että Inkan neuvoilla nämä pienet alkoivat saada elämän syrjästä kiinni, ja että sain olla Inkan luona hoitamassa näitä pikkuisia elämän syrjään kiinni. Hoitelimme Miinan kanssa pentuja Inkan luona vielä keskiviikon ja torstain. Sitten totesimme, että emmeköhän me nyt jo pärjää kotonakin, kun painotkin olivat jo hyvässä nousussa. Ja Inkahan olisi vain puhelinsoiton päässä, jos meillä hätä tulisi.

Raskasta oli vieläkin pentujen hoito. Kun ruokkii tunnin välein pentuja emon tissistä ja lisäruoalla, niin paljoa ei nukkumaan ehdi. Onneksi Heikki huolehti muut koirat, joten sain rauhassa keskittyä pentujen elämän ylläpitämiseen. Olo oli kuitenkin aika zombimainen, olin ollut alkuviikosta saakka kuin koomassa ja toiminut kuin unessa. Itku tuli pienimmistäkin asioista, kuten sellaisesta, että jo tovin sisäsiistinä ollut Tyyne oli pissannut lattialle, kun en ehtinyt viemään ulos ollessani koirien kanssa yksin kotona.

Perjantaina Päivi-ystäväni tuli toviksi hoitamaan pentuja, jotta sain nukuttua ruhtinaalliset parin tunnin yhtäjaksoiset päiväunet. Suunnattoman suuret kiitokset Päiville pentujen hoitamisesta ja minun makoisista unistani. :-) Sen jälkeen alkoi näkyä jo valoa putken päässä; vähänkin pidemmät unet niiden puolituntisten unenpätkien jälkeen tekivät terää ja pentujenkin paino oli hyvässä nousussa. Pennut imivätkin jo ihan reippaasti, vähän täytyi välillä autella, kun uni tuli kesken tissityksen. Mutta mihinpä meillä kiire; pennut ottivat pieniä tirsoja Miina-mamman lämpimillä tisseillä ja jatkoivat kohta syömistä.

Ruokintavälejä pystyi jo pidentämään reippaaseen tuntiin. Pojalle ei välttämättä joka kerta olisi ruoka maistunutkaan, mutta syötin sillekin joka kerta edes vähän mamman maitoa. Lauantaina tuli Kati-ystävä päästämään minut taas päiväunille ja sain kerättyä lisää voimia.

Miina-mammakin on niin väsynyt, että ei välttämättä edes herää, kun tissitakiaiset siirtyvät tissityspatjalta takaisin pentulaatikkoon vetelemään sikeitä.

Miina-äiti, musta Micu-poika ja vaalea Neiti Nimetön.

Suunnattoman suuret kiitokset kaikille, jotka ovat tukeneet meitä tämän vaikean viikon aikana. Kiitos niistä monista lohduttavista ja kannustavista sanoista, joita olen saanut sähköpostein, tekstiviestein, mopsipulinassa ja puhelimitse. Kiitos ystävät! Erityiskiitos Inkalle siitä, että nämä kaksi pentuani ovat hengissä. Johannalle kiitos siitä, että olisit ollut valmis lainaamaan meille Diivan tissejä. Päiville kiitos päiväunista, pentujen hoitamisesta ja valokuvista, joita laitan sitten blogiin, kunhan niitä Päiviltä saan. Katille kiitos lauantaipäikkäreistä ja pentujen hoitamisesta.

Päivä kerrallaan eteenpäin. Suurin huoleni tällä haavaa on se, että Miina-äiti ei syö kovin paljoa. Mutta onhan Miinalla kerättynä vararavintoa, joka oli tarkoitettu viiden pontevan mopsilapsen ruokkimiseen. Luultavasti Miina käyttää niitä nyt pois. Antibioottikuurikin jatkuu vielä pari päivää, sekin voi vaikuttaa ruokahaluun. Mutta siitä huolimatta Miina hoitaa pentunsa hyvin ja tunnollisesti, meidän oma mopsiäiti.

Pentulaatikon ääreltä Tuula